Etusivu‎ > ‎Tarinoita Seiskarista‎ > ‎

Sillinpyyntiä

Seiskarilaisia Islannin vesillä

Muistelija on Martin Tahvon Lilja ja kirjurina toimi hänen tyttärensä Marja-Leena Malin - juttu on julkaistu Seiskarilainen-lehdessä no 6/1995

Vaikka monet asiat ovat jo unohtuneet, muistan kuinka hauskaa sillilaivalla olo oli. Keväällä 1937 meitä lähti iso joukko Seiskarin poikia ja tyttöjä - kuten oli lähtenyt useana aikaisempanakin kesänä - Islannin vesille silliä pyytämään ja rahaa tienaamaan. Laivalla oltiin kolme kuukautta. Mukaan matkalle mentiin Hangosta, minne myös palattiin.

Petsamo laiva, jossa minä olin, oli valtava. Sen kerrottiin olevan Euroopan suurimman rahtialuksen. M
eitä sillityössä olevia oli laivalla 300 miestä ja 150 nuorta tyttöä. Moottoriveneitä joista heitettiin nuotta silliparveen oli 25 paria, siis 50 venettä.

Meidät naiset majoitettiin 25-hengen huoneisiin. Vapaa-aikana tehtiin paljon käsitöitä. Oli merkkausta, kutomista ja virkkausta. Matkalla valmistui moni villapusero ja pöytäliina pitseineen. Olihan meillä aikaa tehdä käsitöitä, kun matka Suomesta Islannin vesille oli pitkä.

Ruokaakaan ei meidän tyttöjen tarvinnut tehdä; sitä varten laivassa oli oma henkilökunta. Keittiön henkilöstö oli kaikki miehiä. Ruoka oli monipuolista ja parempaa kuin mihin olin tottunut. Sellainen ihmismäärä tarvitsi valtavasti ruokaa ja vettä.

Ei aina tehty käsitöitä. Siellä poikaystävä löytyi hyvin nopeasti. Läheinen ystävyys oli kuitenkin kielletty. Tytöt eivät saaneet mennä miesten hytteihin, eikä miehet naisten hytteihin. Illalla kello kymmeneltä suljettiin ovet, silloin enää ei kannelle ollut asiaa.

Menomatkalla käytii Puolassa. Gdynian kaupungin torilta ostimme kukkia 10-pennisillä, kun paperiraha ei kelvannut. Tanskan salmien läpi mentiin yöaikaan, ja sillä kertaa ovet pidettiin auki, jotta voi ihailla rantoja. Laivan vesivarastot täytettiin Norjassa yhden vuonon pohjukassa. Vuorelta virtasi vettä valtavalla voimalla ja avaamalla laivan luukut saatiin makeaa vettä matkalle. Reikjavikissä emme päässeet maihin, mutta kalaranta oli täynnä kärpäsiä, kun siellä turskaa kuivasivat.

Itse sillinpyyntiaika ei ollut kovin pitkä, vaikka sinä vuonna kalaa tulikin runsaasti. Me naiset perkasimme kalat, miehet hoitivat pyynnin. Silloin kun kalaa tuli, työtä tehtiin yötä päivää. Työ ei tuntunut raskaalta, olimme kaikki tottuneet ruumiilliseen työhön. Pisin yhtäjaksoinen työrupeama oli sinä kesänä kolme vuorokautta. Petsamoon kertyneestä kalansaaliista kävivät välillä pienemmät laivat hakemassa osan pois Suomeen jo kesän aikana.


Koko matkan ajan laivassa oli mukana miespuolinen lääkäri ja sairaanhoitaja, joka oli nainen. Päällystö oli mukavaa. Joskus kävinkin komentosillalla merta ihailemassa.

Palkka tuntui loistavalta. Peruskuukausipalkan lisäksi saatiin tietty saaliin suuruuden mukaan määräytyvä prosentti. Seiskarin tavan mukaan kaikki raha annettiin isälle. Kun annoin omat tienestini isälleni, muistan hänen sanoneen, ettei hänellä pitkään aikaan ollut ollut niin paljon rahaa.

Kun kalastus Islannin vesillä kiellettiin, Seiskarin miehet pyrkivät Merenkulkuhallituksen palvelukseen. Se hyvä puoli Merenkulkuhallituksen töissä oli, että minäkin sieltä sota-aikana löysin itselleni miehen. Seiskarin poikia oli silloin jo kaatunut sodassa.

Sota syttyi 1939 ja kesti viisi vuotta; kalastaminen Islannin vesillä oli vain muisto. Rauhan tultua maksettavaksi tulleet sotakorvaukset olivat valtavat. Ryssä vaati Petsamo-laivan ja Petsamon maa-alueen. Siitäkin me selvittiin, vaikka koko maailma ihmetteli. Suomessa asui ihailtava kansa; me tehtiin töitä ja sovittiin.