Etusivu‎ > ‎Tarinoita Seiskarista‎ > ‎

Seiskarin poika nai Koivistolta

Juttu on julkaistu sanomalehti Karjalassa 30.1.1975 ja Seiskarilainen-lehdessä no 6/1995


Vain kymmenkunta kuukautta tätä vuosisataa oli kulunut, kun seiskarilainen kaljaasi oli Viipurista Koivistolle tullessaan onnistunut pujottautumaan Syväsalmesta Ingertilän lahteen. Eteläiselle taivaalle alkoi ilmestyä myrskyn merkkejä. Lyhyessä ajassa tuuli alkoi kääntyä etelään ja kovenemistaan koveni. Oli myrsky ja vastatuuli. Partialan salmi oli kapea ja matala. Kapteeni, Suntion Aatun Tommi, päätti laskea ankkurin ja odottaa myrskyn laatumista sekä tuulen kääntymistä.

Ja toinen ilta oli tulossa tällä kaljaasilla tässä ankkuripaikassa Ingertilän lahdella Esluodon ja Partialan kylän välissä. Miehistölle alkoi aika tulla pitkäksi. Perämies, Vanhan Tuomaan Antton keksi ajankulua.

- Kuuleha sie kapteen, hän sanoi.

- No mitä sit?
- A sieku oot ja täyve miehe ijäs, ni kyl siu pitäis saa akka. Mie tiijän tuolt Eistiläst potran tytön.
- Nii ei tiijä, oha niit tyttöi, ku uskaltais?
- Uskalla pois vaa, mie tulen siul puhemieheks. Ja talo on iso, kylä suurempii, on metsää ja maata, eikä koko talos ookka ku isä ja tytär.
- Vai on talo hyvä. No jos puhemiheks käyt, ni lähetää.

Niin alkoivat sonnustautua kosiomatkalle Suntion Aatun Tommi sulhaskandidaattina ja Vanhan Tuomaan Antton puhemiehenä. Olihan näillä pojilla sukunimetkin, mutta Seiskarissa yleensä ei niitä käytetty muuten kuin kirkonkirjoissa ja verokirjoissa. Ihmiset tunnettiin yleensä isiensä ja isoisiensä mukaan. Esimerkiksi on Suntio, jolla oli poika Aatu, jolla poika Tuomas. Kutsumanimeksi tuli Suntion Aatun Tommi.

Talollinen Aapraham Pietarinpoika Lepikko, Koiviston pitäjän Eistilän kylästä, istuu sinä syksyisenä, tuulisena ja vähän sateisenakin iltana ison tupansa pitkän pöydän päässä yksin aatoksissaan. Ei hänellä erikoisempia murheita ole, odottaa vain sen ajan tulevaksi, jolloin käy vielä tallissa, jonka jälkeen pääseekin nukkumaan. Tyytyväinenhän Aapraham elämäänsä oli, vuodentulo oli ollut hyvä ja syystyötkin, niin korjuut kuin kynnötkin, olivat onnistuneet kohtalaisesti. Kun vähän pakastaisi ja kuiviaisi metsää, että pääsisi polttopuita kokoamaan.

Näitä miettiessään hän kuuli kopinaa porstuasta. Ovi aukeni ja siitä astui reippaantuntuisesti sisään nuorenpuoleinen mies, jonka jo vaatetuksestakin tunsi ulkosaarelaiseksi.

- Hyvää iltaa.
- No iltaa.
- Mie oon Seiskarist Vanhan Tuomaan Antton. Ollaan kaljaasi kansa pitämäs tormee. Miul ois isännäl vähä asjaa.
- Vai oot Vanhan Tuomaa poika. No haastaha sie asjas.
- No miu asjai ois silviisii, et ajateltii, et työ alatta olla jo ijäkäs mies. Teil o pajo töitä nois mais ja metsis. Mie tietäsiin neuvoo teil hyvä apulaisen ja samal tyttärel mukavan miehen.
- Nii, kylhä apu hyvä ois. Vai on siul sellane tiijos. Onk se ja Seiskarist, kene poikii?
- On, Suntion Aatamin poika.
- Vai sen poika. Mie ostiin kerra silt Suntion Aatamilt hevose. Se on sit hyvä hevone. Monta kalakuormaa toin Seiskarist, Lavansaarest sekä Kirveen matalalt. Se hevone ei väsynyt millokaa. Kyntämää on myöskii iha ensluokkanen, jakso ja vet tasasest. Mis se poika on, kutsu, hyvä ihminen, sissää.

Puhemies pyörähti ulos. Hetken kuluttua puhemiehen avattua oven miehet astuivat sisään, pysähtyivät ovensuuhun, ottivat hatut päästään, ja sulhanen toivotti hyvää iltaa. Isäntä Aapraham kehotti tulemaan peremmälle, ehkä siksikin, että lähempänä lamppua näkisi vävypoikaa paremmin tarkastella.

- Ai sie oot sit se Suntion Aatun poika.
- Nii, se justii mie oon.
- Kuuleha, ko mie sain isältäis hyvä hevose. Kyl sil potattimaataki on lust mullata. Ettehä työ seiskarilaiset taija paljoo sellasist ymmärtää.
- Kyl tää Tommi osajaa mullittaa sekä vältätä, vakuutti puhemies.
- Vai sen poikii. Onks se laiva siu ommais, kysy isäntä.
- Isän se on, mie vaan seilaan.
- Tää Tommi onkii sellane kapteen, et kolme kertaa tänäki kesän Pietaris möi saman lastin hiekkaa ja ainaki kaks kertaa myö lastin ko lastin, kehu puhemies.
- Mitäpä täs sit muutakaa, sanoi isäntä. Olkoon asja sovittu. Hyvä ol se hevonekkii. Ky sie saat tytön.
- Myö seiltaaa kaljaasi enstäi Seiskarii, pannaa se talveks simohkaa ja sen jälkee ku keritää, ni tullaa sormukse kantoo. Soppiiks se isännäl?
- Soppiiha se.
- No, nyt myö halutaa nähhä se morsei.
- Siel se on kammaris, kuttoo kangasta, mänkää sin.

Kun kaksi nuorta, solakkaa meren karkaisemaa poikaa astui 18-vuotiaan tytön kammariin, niin hämääntyihän tämä, pehmeille pullukkaposkille kohosi kuuma puna.

- Äläkä si tyttö ensikää säikähä, ei myö tultu pahois meininkiis, myö tultii sinnuu kosimaa, selitti puhemies.

Tyttö ei hämmästykseltään saanut mitään sanotuksi.

- Mitä sie meinaat? Oha täs pojas nii näkköö ko kokkooki. Eikä oo mikkää tyhjätaskukaa, ja laivas kapteenin seilajaa.
- En nyt oikee tiijä, mitä isäkii siint sanos.
- Älä sie sitä murehi. Issäis anto jo luvan, myö kysyttii.
- Vai anto isä luvan. Ehä miekää sit siihe vastaa oo.

Asia tuntui saaneen lopullisen päätöksen. Ennen miesten poistumista kamarista puhemies vielä sanoi:

- Myö tullaa kohtpuolee uuvestaa, ja sillo sormuksii kans. Katsotaa sillo, jos samal ketaa käytäs vaik pappilaskii.

Sinä sunnuntai-aamuna oli kohinaa Eistilän kylässä. Väki valmistautui kirkkoon kuulemaan, miten pappi ilmoittaa erään seiskarilaisen ja kylän tyttären avioliittoaikeet.

Oli ollut tapana ensimmäisenä kuulutuspäivänä saapua morsiamen kotiin koko kylänväen voimalla polttamaan "sulhasen tupakkaa". Ja kyllä sitä silloin poltettiinkin. Sitä polttivat nuoret ja vanhat, naiset ja lapset, kaikki nekin, jotka eivät muulloin polttaneetkaan. Menihän siinä sulhaselta monen paketin hinta.

Seiskarilaisten "valtuuskunta" oli tähän tilaisuuteen asettautunut tuvan pitkän pöydän taakse. Pöydän keskipaikkeilla istuivat vieretysten puhemies ja tuleva appiukko. Puhemiehen oikealla puolella oli itse sulhanen, jonka oikealla puolella kaksi hänen lapsuuskaveriaan. Vasemmalla puolella pöytää oli muita seiskarilaisa, joiden joukossa Suntion Aatami. Juhlat jatkuivat. Tupakka savusi tuvassa, porstuassa ja pihamaallakin. Kahvi- ja tsajukupit tyhjenivät.

Kylän tyttöjä, morsiamen ikätovereita, kuten Ake Maria ja moni muu, pyöri morsiamen ympärillä.

Siitä se avioliitto alkuun lähti ja häissä puhemies muiden toimiensa ohella soitteli haitaria. En tiedä, kumpaanko Aapraham Lepikko oli enemmän tytyväinen, Suntion Aatulta ostamaansa hevoseen vai hänen poikaansa, jolle myöhemmin myi talonsa kolmella tuhannella kultaruplalla. Keväisin ja kesäisin vävypojasta lienee ollut vähän apua, purjehtiminen vei parhaat ajat.

Hyvin lienee yhteinen vaellus kulunut, ei ainakaan poliisia eikä tuomaria tarvittu. Lapsiakin tuli siinä työn ohessa, ensin neljä tytärtä, jonka jälkeen jokaiselle tyttärelle neljä veljeä. Enemmänkin olisi saanut tulla, mutta kuolema tuli erottajaksi.



Tämän kertomuksen kirjoittaja on itse kuullut tarinan äidiltään, kertomuksen morsiamelta, sekä lisäksi myöhemmin itse puhemieheltä, Anton Rytkölältä.

Aarne Sipilä