Etusivu‎ > ‎Tarinoita Seiskarista‎ > ‎

Juhani Kuusela 1940-2014

JUHANI KUUSELAA KIITTÄEN KAIKESTA SIITÄ TYÖSTÄ, JOTA HÄN TEKI SEISKARI-SEURAN HYVÄKSI

Raija Herralan alkuperäinen kirjoitus, joka on julkaistu Seiskarilainen-lehdessä no 18/2007


Luovaa hulluutta, sakset ja liimaa

Seiskari-seuran uusi alku tiivistyi Kotiseutukirjaan

Seiskari-seuran 60-vuotisjuhliin vuonna 1992 tehtiin Kotiseutukirja. Kirjan toimitti seuran puheenjohtaja Anneli Eskola apunaan toimikunta, johon kuuluivat Marja-Leena Malin, Olavi Simola ja Juhani Kuusela.

Viime vaiheessa keväällä 1992 kirjan synty oli kaksissa käsissä.

Yhden viikon aikana rakennettiin näyttely Porvooseen ja taitettiin Kotiseutukirjaksi lähes kaikki se runsas perinneaineisto, jota uudelleen henkiin herätetty Seiskari-seura oli vuodesta 1978 saakka kerännyt.

Viitisentoista vuotta Seiskari-seuran ideoita näkyvään muotoon saattanut graafikko Juhani Kuusela muistelee, miten hyvin yhteistyö puheenjohtaja Anneli Eskolan kanssa toimi.

- Se oli erinomainen tiimi. Anneli uskoi omaan osaamiseensa ja siihen, että minäkin saan aikaiseksi, sanoo Juhani Kuusela,

Annelilla oli ideoita, joihin tarvittiin graafikkoa ja taiteilijaa, ja Juhanilla itsellään luovaa hulluutta hypätä haasteisiin, joissa ei vaivannäköä ja työtunteja laskettu.

- Äitivainaa sanoi aina, että hän ei askeleitaan laske. Mulla on se ollut ohjeena siitä asti, huomauttaa Juhani, saarelaisittain Sakariaan Jussin Jussi.

Reposaaressa syntynyt Kuusela teki lähes 40 vuotta töitä mainosalalla Helsingissä, mutta vaikuttaa nykyään jälleen synnyinseudullaan Meri-Porissa, lähellä Pihlavaa. Hän pitää yllä kosketustaan piirtämiseen mm. Porin työväenopiston taidepiirissä.

Kotiseutukirja syntyi lopulta yhden viikonvaihteen kuluessa lukuisista kuvista ja valmiiksi ladotuista metrin pituisista tekstiliuskoista Anneli Eskolan luona. Juhanin sukulaisia oli tullut Amerikasta saakka Suomeen käymään, mutta työn tuoksinassa heitäkin neuvottiin Porvooseen näyttelyä katsomaan.

- Anneli oli käynyt läpi kässärin ja minä vaan läiskin tekstiä ja kuvia peräkkäin hänen ajatustensa mukaan, Juhani muistelee.

Jossain vaiheessa, kun yö oli jo käsillä, tekijät totesivat, että ”eiköhän se nyt lähde”. Saksia ja liimaa oli tarvittu, nyt oli käsissä valmis paperipinkka painolle annettavaksi:

- Siinä on taitto, painakaa! nauraa Juhani Kuusela ja lehteilee silloisen urakkansa tulosta. Siinä on lyijykynällä merkitty paikka jokaiselle kuvalle, otsikot kohdalleen liimattuina, tekstit saksittuina sivuille sopiviin pätkiin. Sananparsia, puumerkkejä, pihapiirejä, vanhoja valokuvia. Ja Juhanin piirtämiä meriaiheisia akvarelleja.

- Oli onni, että minä aina piirsin, erityisesti rantoja - kalastajia ja lokkeja. Minulla oli valmiina miljoonalaatikko merikuvia. Siitä napsin sylillisen mukaan, kun lähdin Annelin luokse Pitkänsillanrantaan, kertoo Juhani.

Mänty ja majakka

Juhanin kuvat antavat Kotiseutukirjalle persoonallisen ilmeen. Erityinen tarina on kansikuvalla. Valmiin taiton päälle oli jo sommiteltu kansi, mutta Anneli halusi vielä muuttaa sitä. Tilalle tulivat lopulta majakka ja mänty.

- Meillä kotona oli se aivan ensimmäinen Seiskari-kirja. Siinä on kuva vanhasta männystä, aika pieni kuva, mutta siitä aihe lähti.

Männyn kuva jäi pyörimään Juhanin päähän, siinä oli symboliikkaa siitä, miten saaressa oli eletty ennenkin, siinä oli läsnä maa ja ympäröivä meri, siinä oli kivisen rakennuksen ja käkkyräiseksi tuivertuneen puuvanhuksen välistä vastakohtaisuutta.

Mäntyvanhus oli vielä pystyssä, kun Juhani vuonna 1992 pääsi itse ensimmäisen kerran Seiskariin.

Hän siis ehti nähdä kuvansa mallin – mustavalkoisesta valokuvasta kirjan kanteen syntyneen. Toisella kertaa vuonna 2003 se oli jo kaatunut.

Seura uudelleen maailmankartalle

Mistä syntyi ajatus Kotiseutukirjan teosta?

- Kai se oli Annelin ajatus, arvelee Juhani. – Se varmaan kuului niihin asioihin, joilla seura saatiin taas maailmankartalle.

Seiskarista oli heti sodan jälkeen tehty jo kaksikin kirjaa. Ensimmäinen oli kovakantinen ja toinen pehmeäkantinen. Juhani muistelee Reposaaressa vaikuttaneen Toivo Rytkölän olleen mukana ainakin jälkimmäisessä.

Uutta kirjaa varten Olavi Simola mm. tutki historiallisia arkistoja Pietaria myöten.

Ennen kaikkea kirja oli kuitenkin tiivistelmä kaikesta, mitä seura oli siihen mennessä tehnyt saarelaisperinteen tallentamiseksi. Siinä ovat puumerkit, pihapiirien kuvat, kansallispuvun vaiheet, kaikki sitä aineistoa, mitä seuran aktiiviset jäsenet olivat tuoneet yhteen vuosien varrella aina 1978 lähtien. Kaikessa siinä oli Juhanikin ollut mukana alusta asti.

- Anneli Eskola soitti jonain työpäivänä ja kysyi, lähtisinkö mukaan, aloitetaan Seiskari-seura uudelleen. Innostuin valtavasti!

Kävi ilmi, että joitakin niistä asioista, joita Anneli kaavaili tehtäväksi, oli itse asiassa jo tehty.

- Vanhin veljeni Saku oli etsinyt jo jonkin aikaa kaikenlaista Seiskariin liittyvää, mm. puumerkkejä, ja minä olin siinä mukana. Joistakin asioista saatoin sanoa Annelille, että ”Kuulle, meillä on se jo!”

Siitä se lähti liikkeelle. Mainosalalla toimivalle Juhanilla oli helppo tehtävä kehitellä niitä graafisen alan palveluita, joita seuran uudelleen nostamiseksi tarvittiin.

Miksei näy meiän talloo?

Yksi ensimmäisistä asioista oli Seiskarin kartta, se suuri sininen, kuvin varustettu kartta, jossa kylät, tiet, talot, rannat ja karikot nimineen ovat ulkomuistista sijoitettuina.

- Sekin oli vanhimman veljeni ajatuksia, että sellainen pitää tehdä. Reposaaressa asunut Toivo Rytkölä puolestaan oli kuin tietosanakirja, ja hänen kanssaan päätettiin, että nyt tehdään se pois.

Kun Juhani oli piirtänyt kartan kaikkineen A1-kokoon, joukko seuran vanhimpia jäseniä kokoontui Juhanin toimistoon sen ympärille.

- Meiän talloo ei näy, miksei? tiukkasivat raatilaiset – no mitä siinä nuori saaressa käymätön mies muuta kuin levittelee käsiään, kun tiedot eivät kerran riitä.

Käsin piirretty kartta oli lopulta valmis painettavaksi kuvineen ja teksteineen, jotka saatiin ystävän kauppaa painoalan ammattilaiselta. Mutta kuka painaa? Suuri kartta olisi kallis tehdä. Lopulta siihenkin löytyi apu tuttavan kautta. Toimistossa vieraillut sanomalehden faktori arveli, että kesäaikana reprossa olisi tilaa, ja vei kuvan mennessään.

Syksyllä yllätys oli suuri, kun ovella äkkiä oli kaksi-kolme trukkilavallista karttoja.

- Niitä oli valtavat määrät! Niitä on minulla vieläkin täällä varastossa, Juhani sanoo. Oli vielä uskomaton onni, että maksajaksi löytyi säätiö ja kirjapainon lasku jäi lähinnä nimelliseksi.

Kartasta ei tullut tarkkaa topografikarttaa, vaan kulttuuri- ja perinnekartta.

- Virheitähän siinä on tavattomasti, mutta se oli siitä merkittävä, että sen tekeminen kokosi ja yhdisti porukan. Se täytti paikkansa, miettii Juhani.

Tieto ja tavara talteen

Kun työtä jatkettiin, tarvittiin niin postikorttia kuin kunniakirjaakin, ja ne päätyivät Juhanin tehtäviksi.

- Karjalan Liitossa toiminut Anneli tiesi, kuinka toimia, että seura saatiin ylös, Juhani kertoo.

Talteen kerättiin sekä muistitietoa että säilynyttä tavaraa. Esineitään luovuttaneille tuli kunniakirja.

Yksi osa perinteen keräystä olivat talojen kuvat, joita perspektiivipiirustusta opiskellut Juhani piirsi saarelaisten muistikuvien mukaan. Ihmiset saivat piirtää kotinsa kuvan, muistella miten päin olivat laudoitukset, millaiset olivat ikkunat, miten monta savupiippua, millainen oli kuisti, miten talo oli tontille sijoittunut.

- Tuli yllättävän hyviä piirroksia, todella hienoja, minulla on niitä tallessa vieläkin.

- Yksi oli tärkeää. Jos jossain oli kivi, sen piti olla kuvassakin. Koska lapset muistavat aina – siinä on leikitty!

Talojen piirroksia tehtiin toistakymmentä. Se oli kova urakka, mutta näillekin kuville löytyi aikanaan oma paikkansa Kotiseutukirjan sivuilta.

Nyt sinne pittää mennä

Perinnekeräyksen kautta saadut esineet päätyivät esille Porvoon eläintieteellisessä museossa pidettyyn näyttelyyn, joka avattiin juuri ennen Kotiseutukirjan taittoa.

Juhani Kuusela muistelee, miten tiukka paikka näyttelyn pystytys aikanaan oli. Se tehtiin suunnilleen sen viikon torstaina, jonka viikonloppu sitten kului kirjan taitossa.

– Se tuli ihan salamatilauksena, että ”nyt sinne pittää mennä, siel on nyt kaikki”.

Tavarat oli viety Porvooseen, mutta oli vain yksi ilta aikaa rakentaa niistä näyttely teksteineen. Tekstit toki olivat Annelilla, mutta ne piti myös tekstata tauluihin.

- Anneli luki ja minä tekstasin kauniita lappuja, mutta niitä oli niin paljon, että olin aivan puhki ja pinna paloi. Huusin, että ”Ei tästä mitään tule!”

Lopulta saatiin kaksi isoa huonetta täyteen tavaraa ja asiallisin tekstein varustettua. Avajaiset olivat seuraavana päivänä.

- Siitä kotiin päästyämme, sinä viikonloppuna taitettiin se kirja. Kuvittele, semmonen oli paine! sanoo Juhani, mutta vakuuttaa, ettei pinna palanut uudestaan kirjan teossa.

Anneli Eskolan tyyli toimia oli nopea. Juhanin mielestä tekemisessä oli positiivista hulluutta, joka tuotti näkyvää tulosta.

Tuskin kirja-ajatustakaan pitkään haudottiin missään, uskoo Juhani. Asiat pyrkivät mutkistumaan, jos niihin kerätään liikaa väkeä.

- Hän keskusteli minun kanssani ”Mitä sie luulet, käyt sie tekemää?” Jos hän arvioi, että tällä kalustolla saadaan aikaiseksi, se ilmestyy silloin ja silloin – ja se ilmestyy. Se oli hänelle tärkeää.

Jussi itse, niin kuin työryhmän muutkin jäsenet, oli työrukkasena hanketta toteuttamassa.

Valmiin kirjan saaminen käsiin oli mieleenpainuva elämys.

- Se tuntui hienolta, uskomattoman hienolta. Olin kyllä ylpeä!

- Meidän perheessä perinteen ylläpitämisestä puhuttiin paljon ja lähteminen mukaan Seiskari-seuran hommaan oli selvää. Kun sitten huomasin, missä olen saanut olla mukana, ai että se oli hienoa! Olin kantanut korteni kekoon!

Seiskari-seura on sininen

Kirjan jälkeen tulivat vielä vaakuna, lippu, pöytäviiri ja isännänviiri, seuran tunnukset. Erityisesti lippu oli tärkeä. Niiden tekemiseen saatiin avuksi Juhanin opettaja 60-luvulta, heraldikko Urpo Timberg, joka innostui asiasta. Hän oli korvaamaton apu tunnuksen saattamisessa heraldiseen asuun.

Työ alkoi vaakunasta, jonka mukaan muut sitten tehtiin.

Mutta mikä aihe? Juhani kertoo veljensä kanssa sitä jälleen miettineensä, ja päädyttiin vorottaan. Seiskari-seuran kokouksessa kuva-aiheita pyöriteltiin.

- Kun vorotta mainittiin, Hannes Herrala löi nyrkin pöytään ja sanoi, että ”Siinä se on!” Anneli sanoi: ”Väri on sininen!”

- Se ratkaisi koko Seiskari-seuran imagon, sen, miltä seura näyttää ulos. Me ollaan sininen! sanoo Juhani.

Vaakunaa tehtiin kymmenkunta kappaletta kipsiin valettuna. Villakangaslippu applikoitiin käsin Suomen Käsityön ystävien toimesta, naulattiin ja vihittiin juhlallisesti.

- Vielä yksi yksityiskohta: Toivo Robert Rytkölä, Topi, hän lupasi tehdä tangon päässä olevan nupin. Siinä on sama enkeli ja pelastusrengas ja risti, jotka olivat olleet Seiskarin vanhassa kirkossa. Topi tekikin sen, ja helat ja tangon.

---

Noin viidentoista vuoden uurastuksen jälkeen Juhani Kuusela tunsi tehneensä tarpeeksi ja ilmoitti seuralle, ettei jaksa enempää. Myös Anneli Eskolan elinvuodet kuluivat loppuun noihin samoihin aikoihin, ja seura joutui uuteen vaiheeseen.

Mitä jäi vielä tekemättä?

- Olisi varmaan paljonkin. Mutta ei ole enää tietoa. Ne, jotka tiesivät, ovat jo poistuneet joukosta, Juhani Kuusela toteaa.

Juhanin varastossa on yhä paljon noina vuosina kertynyttä aineistoa, josta hän olisi valmis luopumaan, jos saarelaisten muistot saataisiin talteen ja esille vaikkapa jonnekin museoon.

Teksti ja kuva Raija Herrala