Etusivu‎ > ‎Tarinoita Seiskarista‎ > ‎

50 vuotta sitten evakkoon

Kertomus Seiskarin kunnan ja kuntalaisten vaiheista evakkoaikana 1939-1948


Kustavissa heinäkuun 29 päivänä 1948. Entinen Seiskarin kunnan hoitokunta. Juho, Heikkola (puheenjohtaja), Matti Ämmälä (varapuheenjohtaja) ja Viljami Hotanen (jäsen) - julkaistu Seiskarilainen -lehdessä no 1/1989

Kun Saksa, tehtyään kesällä 1939 hyökkäämättömyys- ja ystävyysliiton Neuvototasavaltainliiton kanssa, hyökkäsi Puolaan ja Neuvostotasavaltainliitto noudatti miltei välittömästi Saksan esimerkkiä, vavahdutti se koko maailmaa, ja myöskin Seiskarin asukkaita.
Poliittiset myrskypilvet tihenivät nopeassa tahdissa ja kun Englanti ja Ranska syyskuun alussa yhtyivät verileikkiin, oli seiskarilaisilla jäljellä vain yksi toivo: "Kumpa me vain saisimme olla rauhassa itäisen suuren naapurimme taholta."
Mutta toiveet pettivät.
Suomen ja Neuvostotasavaltainliiton väliset suhteet kärjistyivät kärjistymistään. Suomalaiset käskettiin Moskovaan Neuvostotasavaltainliiton vaatimuksesta neuvottelemaan, joten se oli jo osoitus, että "ystävälliset välit" saattoivat milloin tahansa katketa. Tämän oivaltaen valtiovaltamme alkoi huolehtia rajaseutuväestön poistamisesta rajojen läheisyydestä.
Niin tuli Seiskariinkin lauantaina 7. päivänä lokakuuta 1939 käsky alkaa hiljalleen varustautua poislähtöön.

Lähtökäsky
Sunnuntaina 8 p:nä lokakuuta oli kirkossa jumalanpalvelus ja se jäikin sitten viimeiseksi Seiskarissa pidetyksi. Väkeä oli vähän, sillä kaikki, jotka vain kykenivät, olivat pakkauspuuhissa. Saman sunnuntain iltana pidettiin kokous merivartioston talossa, jossa konstaapeli J. Myllärinen, nimismies Veini Iisakkalan määräyksestä, selosti evakuoinnin tehtäviä y.m. asiaan kuuluvaa. Miehiä määrättiin erilaisiin tehtäviin Viipurin lääninhallituksen käskyn mukaan.
Saaremme pastori sai määräyksen ryhtyä johtamaan evakuointia. Määräys kuului: "Määräys Akseli Elomaalle jäädä, nojaten lakiin yleisestä työvelvollisuudesta sodan aikana, mainitun lain edellyttämiin tehtäviin liikekannallepanon ja sodan ajaksi. Tehtävä: Evakuoimisryhmäin muodostaminen. Ilmoituspaikka: Seikari, merivartioasema. - Viipurin lääninhallitus.
apulaisikseen hän sai Juho Heikkolan, Jaakko Niemelän, Matti Simolan, Tuomas Marttilan ja Pärtty Heikkolan. Tämä ryhmä aloitti työnsä maanantaina 9 p:nä lokakuuta, antaen tarpeellisia määräyksiä ja ohjeita, sekä laati luettelon saaren asukkaista, jotka sitten sen mukaan, ensin naiset ja lapset, siirretään heitä hakemaan saapuvaan laivaan.
16-60 vuotiaitten miesten oli määrä jäädä pelastamaan saarelaisten omaisuutta ja lähteä myöhemmin jahdeilla ja moottoreilla.
Myöhään yöhön toimittiin. Yöllä 10. päivää vasten lokakuuta tuotiin seuraava tiedoitus: "Sanoma lääninhallituksesta: Haluttaessa lähteä pois on tilaisuus "Suursaarella" ja proomulla Kotkaan huomenna. Tiedoksi evakuoinnin päällikölle."
Evakuointipäällikkö herätti apujäsenet ja heidän avullaan koko Seiskarin asujamiston. Kaikki halusivat lähteä, vaikka ilmoitettiin nimen omaan, että poistuminen oli vapaaehtoista, kukaan ei halunnut jäädä.

Aamulla lähti laiva
Aamun sarastaessa kokoonnuttiin majakkarantaan odottamaan laivaa. Kun se sitten tuli, vietiin naiset ja lapset, sitä varten varatuilla moottoriveneillä, h/a Suursaareen, mutta miehet jäivät pelastamaan irtainta omaisuutta ja kuljettamaan sitä proomuun. Koko tiistaipäivä ja keskiviikon vastainen yö kului tähän työhön. Paljon oli jätettävä, sillä kuljetusmatka oli pitkä, paras miesvoima mobilisoitu ja aika kovin lyhyt.
Laiva lähti Seiskarista ihmisineen ja proomuineen lokakuun 11. päivänä 1939 aamupimeässä ja sumussa, meren ollessa peilityynenä, kello viisi tasan, suunnaten matkansa Kotkaan.
Evakkotaival oli alkanut. Saareen jäi vain merivartiosto, majakkamiehet ja joitakin sellaisia saaren miehiä, joilla oli poistumiseen omat kulkuneuvot käytettävissä.
Kotkaan saavuttiin kauniin syysilman vallitessa klo 14. Kaikki oli sujunut rauhallisesti, ilman minkäänlaisia häirintää ja välikohtauksia, mutta juuri kun oltiin Kotkan miljoonalaituriin laskemassa sattui onnettomuus. Erään poikasen, Raimo Erikinpoika Sipilän jalka jäi laivan peräsinkettingin ja reunan väliin murskautuen poikki.

Omaisuutta haettiin
Seiskari oli tyhjennetty asukkaista, mutta vielä kuukauden ajan ennen sodan syttymistä muutamat seiskarilaiset moottoreineen kävivät saarella hakemassa omaisuuttaan pois. Ja valtionkin taholta järjestettiin vielä yksi pelastusretkikunta, kun kuntamme valtuuston puolesta oli sitä Viipurin läänin maaherralta käynyt Tahvo Saarinen anomassa, noutamaan pois jälelle jäänyttä omaisuutta. Ja olihan syytäkin, sillä suurin osa irtaimistosta oli vielä saaressa, muun muassa kunnan ja kirkon, sillä lähtökiireissä ei oltu saatu kunnan ja kirkon arkistoistakaan mukaan muuta, kuin käsillä oleva nuorempi aineista, joka Kotkassa sijoitettiin ensin seurakuntatalon kellariin. Kirkon ja koulun arkisto lähetettiin sitten Vaasaan, jossa se oli talvisodan loppuun saakka ja kunnan arkisto seurasi kunnan esimiehen sijoituspaikkaan Kymiin, seiskarilaisten ensimmäiseen sijoituspaikkaan Kurittulan Louhelaan.
Edellä mainittu retkikunta lähti Valkkomista 23 p:nä marraskuuta 1939 aamulla h/a Suursaarella, joka hinasi tyhjää proomua perässään. Suursaaren luona, kovassa aallokossa, pysähdytti hetkeksi matkan venäläinen sotalaiva, tiedustellen mihin mentiin ja mitä oli lastina. Tästä selvittyä jatkettiin matkaa Lavansaareen, jossa yövyttiin. 24.11. jatkettiin matkaa Seiskariin. Venäläiset sotalaivat pitivät retkikuntaa koko ajan silmällä.
Neljä vuorokautta viivyttiin saarella. Paljon saatiinkin pelastetuksi, mutta paljon vieläkin jäi, varsinkin raskaampaa irtaimistoa. Kunnan irtaimisto vietiin proomuun 28.11. ja kirkon arvokkain irtaimisto vasta lähtöpäivänä 29.11.
Laiva lähti Seiskarista proomuineen klo 12 päivällä kohti Kotkaa. Venäläiset sotalaivat alkoivat seurata heti ja pysähdyttivät laivan suunnaten tykkinsä laivaa ja proomua kohti Somerin majakan lähellä. He valtasivat h/a Suursaaren ja sen radion, tarkastivat laivan ja kapteenin läsnäollessa myöskin proomun lastin, mutta kun eivät mitään luvatonta löytäneet, sallivat laivan jatkaa matkaansa. Kovin jännittävä puolituntinen oli päättynyt. Kotkaan saavuttiinkin sitten onnellisesti klo 20.
Seuravana päivänä 30.11. oltaessa purkamassa proomua, lensivät venäläiset lentokoneet Kotkan yli klo 9.30 aikaan ja pudottivat pommeja sekä ampuivat konekivääreillä. Sota oli alkanut.
Seiskariin jäi Suursaari-laivan lähdettyä: merivartiosto, majakkamiehet ja kymmenkunta moottorimiestä, jotka aikoivat poistua saaresta seuraavana päivänä, mutta heidät pidätettiin kaikki merellä, paitsi majakkamiehet, jotka pidätettiin majakassa, kun venäläiset valtasivat Seiskarin 30.11.1939.

Seiskarilaiset majoitettiin
Kun seiskarilaiset olivat saapuneet Kotkaan, vietiin heidät autoilla heille varattuihin sijoituspaikkoihin, jotka olivat: Kotkan seurakuntatalo, jonne sijoitettiin vanhukset ja heikkokuntoiset, Kymin kunnan Sutelan kylän nuorisoseuratalo Tapiola, saman kunnan Kurittulan kylässä oleva säätiön talo Louhela, johon majoittui muun muassa kunnanesimies ja hänen kerallaan Seiskarin kunnan toimisto arkistoineen, sekä Kymin Hurukselan kylään, niinikään säätiön talo Soihtula. Tapiola ja Louhela kävivät jo heti alussa kovin ahtaiksi, kun niihin sijoitettiin myöskin Lavansaarelaisia. Tämän takia siirrettiinkin Tapiolassa olleet seiskarilaiset Tavastilan kartanoon ja Louhelassa olleet Lavansaarelaiset Kymin kunnan Jäppilän kansakoululle.
Seiskarilaisten sijoitukset pysyivätkin parisen kuukautta näissä paikoissa, jopa Louhelassa 4.6.-40, mutta talvisodan ensimmäisenä päivänä Kotkan seurakuntatalolle sijoitetut siirrettiin Pyhtään kunnan Hirvikoskelle, jossa heidät majoitettiin kolmeen taloon.
Tammikuun 7. päivänä 1940 siirrettiin Tavastilan seiskarilaiset Vehkalahden pitäjän Kannusjärven laajaan kylään, jossa heidät majoitettiin yksityistaloihin. Hurukselaan majoitetut muutettiin 12.3.-40 yöllä Hirvensalmen kuntaan ja asutettiin siellä eri kylien taloihin.

Sijoituskunnat
Näissä majoituspaikoissaan, joissa pappi ja kunnan esimies kävivät heitä tervehtimässä ja asioita toimittamassa, toinen kirkollisissa, toinen kunnallisissa tehtävissä, Seiskarin asukkaat viipyivät aina kesäkuun alkuun 1940, jolloin heidät siirrettiin Turun saaristoon; Rymättylään, Merimaskuun ja Kustaviin.
Lokakuun alussa 1940 määrättiin seiskarilaisten sijoituskunniksi: Rymättylä, Taivassalo, Kustavi ja Lokalahti, joten kevättalvella 1941 toimitettiin siirtoja Merimaskusta Taivassaloon ja Lokalahteen, sekä Rymättylästä ja Kustavista edestakaisin. Näissä siirroissa muun muassa kunnan toimisto ja pastorinvirasto, jotka kumpikin olivat olleet Merimaskussa, siirtyivät 5.6.-41 Kustaviin ja ovat siellä olleet loppuun saakka. Myöskin muu kuntamme väestä, noin 30 perhettä lukuun ottamatta, jotka ovat siirtyneet takaisin Kymen lääniin ja Loviisan seuduille, ovat suurin piirtein pysyneet paikoillaan siksi, kun ovat saaneet vakituiset paikkansa.
Syttyi sitten uusi sota. Se mullisti kaikki ja teki tyhjäksi pika-asutussuunnitelmat ja sijoituspaikat. Seiskarilaistenkin sijoitukset raukesivat vaikka eivät voineetkaan edes väliaikaisesti, kuten suurin osa muun Karjalan väestöä, siirtyä kotikuntiinsa vuodeksi pariksi käymään.

Uusi suunnitelma
Uudessa sijoitussuunnitelmassa määrättiin seiskarilaisten sijoituspaikoiksi: Kustavin, Taivassalon ja Lokalahden kunnat ja laajennettiin myöhemmin niin, että myöskin Naantalin maalaiskunta myönnettiin lisäsijoitusalueeksi. Alun perin jo kuitenkin kävi ilmi, ettei näihin kuntiin saatu muodostetuksi seiskarilaisille tarpeellista määrää kalastustiloja, joten sijoitussuunnitelmaa on sen jälkeen vähän päästä muutettu ja paikkailtu jos jollakin tavalla. Ja loppujen lopuksi ei saarelaisten ole ollut mahdollisuutta saada kalastustiloja ovat useat vaihtaneet kalastustilaoikeutensa asuntotiloihin, kun ne on luvattu asutuskeskusten liepeiltä. Myöskin moni on pitkään odotukseen kyllästyneenä kokonaan luopunut maansaantioikeudesta.
Nyt ovat seiskarilaiset, muutamia lukuunottamatta, suurin piirtein sijoitetut ja ovat sijoituspaikat seuraavat: Kustavi, Lokalahti, Taivassalo, Askainen, Rymättylä, Naantalin maalaiskunta, Kaarina, Turun kaupungin Hirvensalo, Tammisaaren maalaiskunta, Pernajan, Loviisan kaupunki, Ruotsinpyhtää, Haminan kaupunki ja Vehkalahti.
Sitäpaitsi ovat monet seiskarilaiset hankkineet uuden asuinpaikkansa vapaaehtoisella kaupalla kuka mistäkin. Kuntalaistemme evakkotaival, pituudestaan huolimatta, ei liene ollut sentään kaikkein vaikeimpia. Huoltoviranomaisten kohtelu ja majoitus eri kunnissa on ollut hyvin erilaista. Kymen läänissä ja Merimaskun kunnassa asuvat ovat valittaneet vähiten, jopa toiset kehuneetkin.
Suuriperheiset ovat olleet kaikissa sijoituspaikoissa heikoimmassa asemassa ja heillä on ollut todellista syytä valitteluun. Lapset ja vanhukset ovatkin evakkotaipaleesta eniten kärsineet.
Kodin suojaavan hengen puutteessa on moni lapsi sortunut ja miltei jokaiseen kuntaan evakkotiellämme on joku vanhus uupunut ja saatettu vieraaseen hautuumaahan, ikäänkuin tienviittana osoittamaan kaikkia niitä paikkoja, joiden kautta kulkumme uusille kotipaikoillemme on suuntautunut. Rauha vanhusvainajillemme, jotka ovat matkan varrella vieraissa kalmistoissa ikileponsa saaneet.

Omin voimin
Evakkoajan on kuntamme asioita hoitanut: helmikuun loppuun 1941 jo kotona valittu kunnallislautakunta, johon kuului puheenjohtajana Juho Heikkola ja muina jäseninä: Ville Kiili, Emilia Eskola, Jaakko Niemelä, Tahvo Eskola ja Tahvo Marttila.
Sen jälkeen on asioista huolehtinut kunnan hoitokunta, jonka valtuuston ehdotuksesta on sisäasianministeriö määrännyt; puheenjohtajana Juho Heikkola, varapuheenjohtajana Tahvo Eskola ja jäsenenä Niilo Heikkola. Tässä kokoonpanossa hoitokunta toimi toukokuun loppuun 1945, jolloin poismuuttojen takia muuttui ja siitä lähtien on hoitokuntaan kuulunut: puheenjohtajan Juho Heikkola, varapuheenjohtajana Matti Ämmälä ja jäsenenä Viljami Hotanen.
Toimistotehtävät on hoitanut puheenjohtaja Juho Heikkola.
Valtuuston kokouksia on evakkoaikana ollut vain 5. Niistä on pidetty 1 Kotkan seurakuntatalossa, 2 Merimaskun Kräkilän huvilassa ja 2 Kustavin kunnan Siusluodossa.
Kuntalaisten yhteisiä neuvonpitoja on ollut vähänpäästä ja ovat antaneet arvokasta apua hoitokunnan tekemiin arkaluontoisiin ja kauaskantoisiin ratkaisuihin.
Kuntamme on tullut koko evakkoajan toimeen omilla varoillaan ja jää niitä vielä 31.8.1948, jolloin toimintamme on määrätty loppuvaksi, luovutettavaksikin yli 100.000 markkaa.

Yhdeksän vuotta matkalla
Lähes yhdeksän vuotta kestänyt kuntamme evakkotaival on päättynyt. Savo-Karjalan Maakunta-arkistoon siirtyy hallussamme olevat, muistorikkaat ja meille mielenkiintoiset arkistomme. Ja ainoastaan sieltä voimme saada kuntaamme koskevia tietoja. Mutta vaikka muistoista luopuminen onkin haikeata, niin luottakaamme siihen, että lapsemme ja ainakin lastemme lapset eivät enää niistä kärsi, vaan jaksavat kitkattomasti omaksua kotiseudukseen uudet asuinpaikkamme, kunhan vain rakas isänmaamme voi säilyttää vapautensa ja kansanvaltaisuutensa.